Vaikka turha tässä on alusta puhua, kun kyseessä on asia, joka on ollut olemassa jo kolme vuosikymmentä. Ja mieli yrittää taas tehdä temppuja, väittää että kysymys olisi lopusta. Että ihan turha tässä on kenellekään mitään alkaa kirjoittelemaan, minullahan menee hyvin! Tässä on jo taas muutama päivä mennyt ahmimatta, ja mielikin on ollut kohtalaisen tyyni, ehkä tässä nyt on saavutettu joku tasapaino?
Ja sitten samalla sinne taustalle hiipii taas ajatus, että kun tässä nyt kerran oikein NÄIN hyvin menee niin tässähän voi jo alkaa taas pistää aluilleen pientä laihdutussuunnitelmaa. Että jos vuoden loppuun mennessä saisi vaikka sen 20 kiloa pois… se vaatisi kyllä aika paljon… eli nyt pitäisi jo alkaa taas pienentää annoksia ja valita syömiset tarkemmin… alkaa vähän ahdistaa, ja josko sitä nyt kuitenkaan tänään? Jos sitä vaikka vasta huomenna, ja tänään vielä ottaisi ilon irti elämästä? Mikä tietysti tarkoittaa tajuttomuuden rajoille ahmimista, koska sen jälkeenhän sellaista ei enää ikinä tapahdu.
Kyllä, kun sen kirjoittaa, se näyttää aina yhtä typerältä. Mutta tällaista elämäni on. 36-vuotiaan työssäkäyvän perheenäidin elämä. Edelleen, 25 vuoden jälkeen. Tai oikeastaan 36 vuoden jälkeen, koska en muista elämästäni aikaa, jolloin en olisi ollut makeanhimoni vietävissä. Pakkomielteinen karkinsyönti ja makeanhimo on ollut osa elämääni niin kauan kuin muistan. Syöminen on aina ollut tavalla tai toisella syyllisyyttä aiheuttavaa taistelua. Ja aina pois hallinnasta.
Miksi aloitin nyt kirjoittamaan? Siksi, koska olen päättänyt avata tämän puolen elämästäni kaikille. Jos tästä joku saa apua, hyvä. Jos saan itse tästä apua, hyvä. Koska apua olen nyt lähtenyt hakemaan, toivottavasti viimeisen kerran. Tällä kertaa en anna periksi. En valehtele, että hyvin menee, vaikka oikeasti mikään ei ole muuttunut.
– Tuulikki
Jump into my B.E.D. 